Syrjintä kunnalliseen jalkaterapiaan pääsyssä

XX.03.2025 Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta

Asiassa oli kyse hakijasta, jolla oli vammaisuudestaan johtuva tarve jalkaterapialle. Hakija oli aikaisemmin saanut vastaajakunnan järjestämää jalkaterapiaa ylilääkärin erityispäätöksellä. Jalkaterapiaan pääsyn kriteereitä uudistettiin siten, että jalkaterapiaa järjestettiin enää vain tiettyjen diagnoosien perusteella eikä sitä enää saanut ylilääkärin erityispäätöksellä. Koska hakijalla ei ollut kriteeristössä tarkoitettua diagnoosia, hänelle ei kesäkuusta 2020 lukien järjestetty enää jalkaterapiaa. Lautakunnan arvioitavana oli, oliko vastaajakunta syrjinyt hakijaa jättäessään hänelle järjestämättä kunnallista jalkaterapiaa.

Esitetyn selvityksen perusteella hakija ei oireidensa perusteella ollut vertailukelpoisessa asemassa suhteessa jonkin kyseisistä diagnooseista saaneisiin henkilöihin, eikä häntä siten myöskään ollut kohdeltu näitä ryhmiä epäsuotuisammin. Asiassa ei näin ollen syntynyt olettamaa välittömästä syrjinnästä.

Arvioidessaan välillisen syrjintäolettaman syntymistä lautakunta kiinnitti huomion siihen, että hakijalla oli edelleen vammaisuudestaan johtuva tarve jalkaterapialle. Vastaaja oli kuitenkin soveltanut jalkaterapiaan pääsyn edellytyksiä kaavamaisesti vailla yksityiskohtaista arviointia, minkä vuoksi hakijalla ei käytännössä ollut muuta mahdollisuutta kuin hakeutua yksityisen palveluntuottajan järjestämään jalkaterapiaan, johon hänelle ei ollut tarjolla taloudellista tukea. Lautakunta katsoi vastaajan menettelyn johtaneen siihen, että hakija oli joutunut erityisen rasitteen kohteeksi ja asetettu muihin jalkaterapiaa tarvitseviin nähden epäedullisempaan asemaan siten, että asiassa syntyi olettama hakijaan vammaisuuden perusteella kohdistuneesta välillisestä syrjinnästä.

Vastaajan nimenomaisen selvityksen puuttuessa lautakunta arvioi vastaajan tavoitelleen menettelyllään ainakin osin sitä, että jalkaterapiaa tarjottaisiin sitä eniten tarvitseville. Tätä tavoitetta oli sinänsä pidettävä hyväksyttävänä. Vastaaja ei ollut kuitenkaan perustellut toimintatavan valintaa tai selvittänyt, että vähemmän hakijan oikeuksiin vaikuttava toimintatapa ei olisi ollut asianmukainen vastaajan toiminnan järjestämisen kannalta. Lautakunta kiinnitti huomion vielä muun muassa vammaisyleissopimuksen 25 artiklan 1 kohtaan, jonka mukaan vammaiselle henkilölle on järjestettävä sellaiset terveydenhuoltopalvelut, joilla pyritään minimoimaan ja estämään uusia vammoja. Lautakunta katsoi, että vastaajan keinoja sinänsä hyväksyttävän tavoitteen saavuttamiseksi ei ollut pidettävä asianmukaisina ja tarpeellisina eikä syrjintäolettama siten kumoutunut. Vastaajan menettelyssä oli näin ollen kyse välillisestä vammaisuuteen perustuvasta syrjinnästä.

Lautakunta arvioi menettelyä myös yhdenvertaisuuslain 15 §:ssä tarkoitettujen kohtuullisten mukautusten epäämisen kannalta. Lautakunta totesi, että hakijalla oli vammaisuudestaan johtuva tarve jalkaterapiaan pääsyn edellytysten mukautukselle, ja vastaajalla oli viranomaisena ollut velvollisuus mukautuksen tekemiseen. Asiassa ei ollut esitetty tai muutoinkaan ilmennyt, että mukautuksen tekeminen olisi ollut vastaajalle kohtuutonta. Lautakunta katsoi, että välillisen syrjinnän lisäksi vastaajan voitiin menettelyllään katsoa syrjineen hakijaa epäämällä häneltä kohtuulliset mukautukset. Lautakunta kielsi vastaajaa jatkamasta tai uusimasta syrjintää, ja määräsi kiellon tehosteeksi 5 000 euron uhkasakon.

Lautakunta suositti vastaajaa maksamaan hakijalle 4 000 euron hyvityksen häneen kohdistuneesta syrjinnästä.