Kansalaisuuden ja asuinpaikan vaikutus asuntolainan myöntämiseen

XX.XX.2020 Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta

Hakija katsoi vastaajan syrjineen häntä hänen kansalaisuutensa tai asuinpaikkansa perusteella, kun hänelle ei myönnetty asuntolainaa Suomessa sijaitsevaan asuntoon. Vastaaja selvitti, että kyse on ollut hakijan luottokelpoisuuden arvioinnista ja päätös on perustunut vastaajan luottopolitiikkaan.

Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta totesi aluksi, että hakijan asuinpaikka on sellainen syrjintäperuste, joka voidaan katsoa yhdenvertaisuuslain 8 §:ssä tarkoitetuksi muuksi henkilöön liittyväksi syyksi. Lautakunta totesi, ettei lautakunnan toimivaltaan kuulu tutkia luonteeltaan hypoteettisia kysymyksiä, eikä arvioida jonkin menettelyn tai käytännön yhdenvertaisuuslain mukaisuutta yleisellä tasolla lainkäyttöpäätöksissään. Lautakunta ei voi yleisesti todeta, eikä sillä ole toimivaltaa antaa lausuntoja yksityishenkilön pyynnöstä koskien sitä, miten suomalaisten pankkien tulisi toimia asuntolainan myöntämisessä, ellei kyse ole hakijan väitetystä syrjinnästä. Lautakunta jätti tutkimatta toimivaltaansa kuulumattomana hakijan vaatimukset siitä, miten suomalaisten pankkien tulisi toimia suhteessa asuntolainan myöntämiseen EU-kansalaisille ja luottopolitiikkansa julkistamiseen.

Lautakunta totesi, että elinkeinotoimintana harjoitettavassa luoton myöntämisessä on kyse palvelujen tarjoamisesta yleisölle, eikä siinä saa menetellä yhdenvertaisuuslaissa kielletyllä tavalla syrjivästi. Asiakkaiden luotottaminen on elinkeinon harjoittamista, jonka tarkoituksena on saada liikevoittoa. Se merkitsee omaisuudensuojan piiriin kuuluvan rahamääräisen varallisuuden antamista asiakkaan käyttöön yhdessä sovituin ehdoin. Selvää on, ettei kenelläkään ole subjektiivista oikeutta saada yksityisiltä tahoilta luottoa, eikä yksityisillä tahoilla ole velvollisuutta myöntää luottoa. Luotonanto ei saa kuitenkaan perustua syrjiviin perusteisiin.

Lautakunta totesi, että vastaajan on noudatettava kuluttajansuojalain 7 luvun 14 §:n mukaista velvollisuutta arvioida kuluttajan luottokelpoisuus. Lautakunta katsoi, että vastaajan toiminnassa on ollut kyse lainaneuvotteluista ja siitä, että vastaaja on arvioinut hakijan antamien tietojen perusteella, ettei lainan myöntäminen ole mahdollista. Hakijaa ei siten jätetty luotottamatta hänen ulkomaalaisuutensa vuoksi, vaan hakijan asuessa ulkomailla hänen tosiasialliset olosuhteensa ovat saadun selvityksen perusteella olleet sellaiset, ettei vastaaja katsonut voivansa täyttää sille laissa ja Finanssivalvonnan standardissa asetettuja velvoitteita arvioidessaan hakijan luottokelpoisuutta.

Lautakunta katsoi, että pankki on esittänyt asianmukaiset perusteet sille, miksi hakijalle ei ole myönnetty lainaa. Pankin menettely lainan myöntämisessä oli perustunut hyväksyttäviin pankin noudattamiin luotonannon periaatteisiin. Lautakunta katsoi, että pankin noudattamien luotonannon periaatteiden ei ole osoitettu kohdistuneen hakijaan siten, että häntä olisi syrjitty hänen kansalaisuutensa tai asuinpaikkansa perusteella. Lautakunnan käsityksen mukaan vastaaja olisi menetellyt luotonannossa samoin kansalaisuudesta riippumatta muissakin sellaisissa tapauksissa, joissa henkilö ei vakinaisesti asuisi Suomessa, joten hakijan kansalaisuudella ei ole ollut asiassa merkitystä.

Lautakunta totesi, että asuntolainan epääminen on johtunut hakijan tosiasiallisista olosuhteista, eikä tämä muodosta yhdenvertaisuuslaissa 8 §:ssä tarkoitettua henkilöön liittyvää syytä.

Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta katsoi, ettei asiassa saadusta selvityksestä ilmene seikkoja, jotka antaisivat lautakunnalle objektiivisesti arvioiden aihetta olettaa, että vastaaja olisi kohdellut hakijaa hänen kansalaisuutensa tai asuinpaikkansa perusteella epäsuotuisammin kuin vertailukelpoisessa tilanteessa olevaa tai ollutta henkilöä. Kyseessä ei ollut myöskään epäedullisempaan asemaan saattamisesta hänen kansalaisuutensa tai asuinpaikkansa vuoksi. Näin ollen syrjintäolettamaa ei ole syntynyt. Lautakunta hylkäsi hakemuksen.